Älä koskaan luovuta

Joskus ihmisen elämässä sattuu kaikenlaisia myllerryksiä ja muutoksia. Minun elämässäni ehkä jopa liikaakin.

Edellisessä postauksessa kerroin omista muutoksista ja vaikeuksista, mitä tässä viime aikoina on sattunut ja tapahtunut.
Minulla on ollut suunnattoman vaikeaa, mutta ehkä myöskin sen takia minä olen ajatellut ihan hirveästi asioita sekä itseni, että toisten näkökulmasta. Siitä syystä minä valitsin otsikoksikin tähän postaukseen: Älä koskaan luovuta.

Tämä siitä syystä, koska kerroin tosiaan suhteesta, joka päättyi pääsiäisen aikaan ja oli muuttoa ja valmistujaisia yms. Jonne oli tuolloin jokaisessa asiassa minua auttamassa ensimäisenä ja oli paljon uudella asunnolla laittamassa kämppää kuntoon ja valmistujaisiakin hän värkkäsi minun kaverinani. Mukana oli tietysti paras ystäväni Ansku, mutta eniten silti Jonne. Mies, joka sanoi ettei ole valmis suhteeseen, mutta oli valmis tekemään kaikkensa sen eteen, että minä sain omat asiani kuntoon vaikka hänenkin asiansa oli retuperällään.

Minä olin samaan aikaan kiitollinen kaikesta saamastani avusta, mutta samalla niin helvetin ahdistunut hänen läsnäolostaan. Olin niin rikki meidän erosta, että tunsin sen olevan väärin, kuinka paljon me yhdessä aikaa vietettiin meidän eronkin jälkeen. Onhan meillä toki yhteinen auto jne, mutta silti. Toisinaan minä olisin voinut itse paeta maasta, koska en välillä kestänyt katsoa silmiin miestä, jota rakastin eniten maailmassa oman poikani lisäksi. Toisinaan taas iltaisin mieleni teki laittaa viesti ja kysyä häntä viereeni nukkumaan... Ja sen myös tein... Ja tiedättekös minkä takia? Rikkinäisestä sydämestä huolimatta tuolla jossain sisimmässäni oli ja on tunne nimeltä rakkaus, kaipuu ja välittäminen....

Mutta... Ettei tämä menisi liian tylsäksi niin jokaisessa tarinassahan on aina juoni. Minun tarinassani on myös vaikkei sitä käsikirjoitettu olekkaan. Tosin olen kyllä joskus aivan varma siitä että mä olen jossain näytelmässä ja mun elämä on käsikirjotettu. Että joku ohjaa sitä. :D :D No joo mennääs nyt siihen juonen käänteeseen.

Eräänä iltana tässä omassa kodissa ollessani kutsuin Jonnen käymään kylässä, koska kaverivälit pidettiin yllä kaikesta huolimatta. Hän siinä hiljaisuuden vallitessa yllättäen naama näkkärillä ilmoittaa, että "Hei, minä olen tullut siihen tulokseen, että meidän pitäisi yrittää uudelleen. Kadun sitä, että halusin erota ja eron aikana olen huomannut sen, että vain sinä olet se ihminen, joka saa minut onnelliseksi. Sinä olet se ihminen, jota minä kaipaan."

Siinä meinas kyllä hymy hyytyä ja jos totta puhutaan niin hyytyikin. Kaikki tuli jotenkin niin yllättäen, että menin aivan sanattomaksi. Kyllähän me Jonnen kanssa ollaan paljon asioita puhuttu ja puitu yhdessä eronkin jälkeen, mutta että tämä oli se kirsikka kakun päälle. Ensimäisenä mielessäni pyörii. "Mitä helvettiä minä teen??? ÄITIIIIII APUAAA"
Olen toki huomannut Pääsiäisen jälkeen hurjan muutoksen Jonnessa. Ja ehkä tämä mun muuttaminen omaan kämppään oli myös sille semmonen silmiä avaava asia.
Noh... Minä kuitenkin vielä tuossa vaiheessa hänen avautuessaan asiasta sanoin, että antaa minulle aikaa sulatella tuota asiaa ja miettiä, että mites tästä nyt sitten jatketaan vai jatketaanko mitenkään.
Minä kun tunnetusti olen helposti ihastuvaa sorttia, niin tuossa välissä olikin jo yksi johon ihastuin aika paljon, mutta lopulta sitten sain kinttaita korville.(Yllätys) Niin siitä syystä en kauheasti hyppinyt riemusta tehdä minkäänsortin päätöksiä siinä vaiheessa kun itsellä pyörii sukat jalassa toiselle. '

Tähän väliin voisin sanoa, että kyllä pitäs perkele tehä jo elokuva tai vähintään joku sarja tyyliin Salatut Elämät mun elämästä... Luoja sentään että sitä voi ihmisen elämässä tapahtua vaikka ja mitä.. :DD

Mietin kaksi päivää Jonnen avautumisen jälkeen asioita ja juttelin kavereilleni Idalle ja Anskulle tästä ja kysyin heiltä, että mihinkäs soppaan se mun lusikka on nyt sitten jotunu ja mitä mun pitäis tehdä. Toinen käski odotella jonkun aikaa ja ajatella rauhassa, toinen joka oli myös alkanut seurustelemaan samana päivänä, sanoi että pitäisi antaa mahdollisuus yrittää uudelleen siitä syystä, että hänkin oli nähnyt Jonnessa positiivisia muutoksia. Oivoi... Kumpaako sitä sitten kuuntelisi ja uskoisi. No kyllä siinä sitten niin kävi, että kallistuin seurustelevan kaverini puolelle ja samana päivänä sanoin Jonnelle että voitaishan me tietty vielä katsoa ja kokeilla. Mun äitikin sanoi mun valmistujaispäivänä, että kyllä me sitte ollaanki ihmeellinen pariskunta. Ollaan niin tiiviisti yhdessä eikä kuiteskaan olla yhdessä. :DD Nyt saa äitikin iloisia ja positiivisia uutisia. :))

En sitten tiedä, että monellekko tämä on kovin iloinen ja positiivinen uutinen, mutta niinkuin alussa sanoin niin kaiken tän myllerryksen jälkeen mä todella huomasin, että miksi mun pitäis luovuttaa kokonaan jos toinen on muuttunut positiivisella tavalla mun muuton jälkeen. Mitä minä häviän jos kokeilen? Saatan ehkä pettyä uudelleen, mutta tällä kertaa minä tiedän sen missä menee raja ennenkuin sattuu. Voin puhaltaa pelin poikki ennenkuin niin tapahtuu kummallekkaan.
Ja miksi minä jättäisin tämän mahdollisuuden käyttämättä jos minullakin on paljon tunteita? Niin.. Vaikka sydän meni rikki, niin en koskaan siltikään lakannut rakastamasta. Aikansahan siinä menee, että se sydän saadaan kasaan ja ehjäksi, mutta ehkä tällä kertaa meidän tarina saa onnellisemman lopun. :)

Koskaanhan ei voi silti tietää, että mitä se tulevaisuus tuo tullessaan. Ollaanko me vielä kuukauden päästä yhdessä tai vuoden päästä? Niin.. Minä en edes ajattele niin pitkälle. Minä haluan elää nyt tätä päivää ja huomenna huomista päivää. En suunnittele mitään reissuja mihinkään, enkä muutakaan ennenkuin voin olla täysin varma siitä että voin olla rauhallisin mielin.
Jos totta puhutaan, minä pelkään. Pelkään niin hemmetisti.
Jonnellekkin puhuin eilen siitä, että vaikka minulla on paljon tunteita häntä kohtaan niin se palava rakkaus ja välittäminen, joka oli ennen meidän eroa, on jossain tuolla mitä en saa vielä näkymään itsessäni. Kyllähän minä ottaisin luotia itseeni tuon ihmisen puolesta, mutta siitä huolimatta tunnen että jotain puuttuu. Mutta niinkuin sanoin niin tämän takia päivä kerrallaan. Ehkäpä ne tunteet ajan saatossa kaivautuu ulos kun voin olla vähän rennommin. Kun vain lakkaisin pelkäämästä ja olemasta varovainen.

No... Aika aikaansa kutakin.

On todella vaikeaa muutenkin ajatella taas olevansa sitoutunut kun juuri totuin olemaan yksin vain itseni ja oman elämäni kanssa. Luulempa, että kaikki helpottaa aikanaan. Eihän sitä Roomaakaan päivässä rakennettu. :)

Että myllerretäämpäs nyt sitten taas uudella tiellä. Jospa tämä nyt sitten olisi lopulta se oikea tie kulkea. Aika sen näyttää! :)


Kiitos kun jaksoit lukea <3

- Milla-