Millaista on olla äiti?

Siinäpä vasta kysymys, johon ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Jokainen kokee äitinä olemisen eri tavalla ja tietysti omalla tavallaan. 

Luin tuossa pari päivää takaperin mtv.fi sivulta uutisen, jossa kerrottiin siitä, miten naisen vartalo ei ole enää entisensä synnyttämisen jälkeen ja uutisessa oli myös kuvia synnyttäneiden naisten vartaloista. Tässä siis aihe, joka herättää jos jonkinlaisia ajatuksia myös minussa ja varmasti monesta muustakin niin siksi päätin kirjoittaa tästä. Joskus taannoin myös näin uutisen siitä, miten moni ihminen kammoksuu joka vuosi sanaa bikinit kaikkine raskausarpineen ja löysine nahkoineen. Syyllistyn itsekin tähän samaan, vaikka tiedän ettei minulla ole hävettävää, päinvastoin. 

Tässä minun tarinani siitä, kun sain lapsen ja ajaukseni siitä, millaista on olla äiti. En ole tästä asiasta hirveästi aiemmin puhunut, mutta tuo uutisen lukeminen sai innostuksen kirjoittaa itsestäni. 

Tulin raskaaksi kaksi kuukautta sen jälkeen kun olin täyttänyt 17 vuotta. Olin ollut parisuhteessa reilun vuoden ja kihloissa silloisen poikaystäväni kanssa. Monet ovat kysyneet, että oliko lapsi tuossa vaiheessa harkittu. Vastaus: kyllä ja ei. Aika ristiriitaista eikö? No joo. Lapsen hankkimisesta puhuttiin, mutta raskaus tuli kuitenkin hieman yllättäen itselle. E-pillerit olivat käytössä, mutta ne eivät sillä hetkellä pitäneetkään, joten arvata saattaa miten kävi..Pullathan siellä oli uunissa. Tämä nyt saattaa kuulostaa rajulta ja monet saattavat ajatella, että kyseessä on vahinko. EI OLE, EIKÄ OLLUT!! Niinkuin sanoin niin lapsen hankkimisesta puhuttiin ja suunniteltiin kyllä. Osasimme siis ottaa asian hyvin vastaan, vaikkakin ihan helppoa siitä ei siihen aikaan ollut kertoa muun muassa minun vanhemmilleni ja muille perheenjäsenille. 

Pidin asiaa salassa jonkun aikaa. Toki kerroin ensimäisenä asiasta silloiselle parhaalle ystävälleni, joka asui naapurissani. Lapsen isällekin soitin asiasta, mutta muille en kertonut heti. Asuin tuolloin Raahessa Turvakodilla oman villin nuoruuteni vuoksi, itseni ja kaikkien muiden parhaaksi ja sen ikäinen kun olin, niin ei mielessä käynytkään kertoa vaan salata. Olen pohjimmiltani kuitenkin sellainen ihminen, että jos jokin asia minua vaivaa ja ahdistaa niin sen näkee ennenpitkää myös sellainen ihminen, joka minua ei tunne kunnolla. Ja näinhän siinä kävi. Eräs turvakodin työntekijöistä kysyi yhtenä päivänä, että mikä minulla on kun olen pari päivää ollut jo omissa maailmoissani. En aluksi millään saanut kakistettua sitä asiaa ulos, että minulla on hitto soikoon pullat uunissa. Lopulta en voinut enää olla hiljaa ja kerroin. Ensimäisenä minulle työnnetään puhelinta kouraan ja sanotaan "Soita äitilles". 

Minähän reippaana tyttönä otin sen luurin kouraan samalla hiljaa miettien, että äiti tulee puhelinlankoja pitkin kuristamaan minut hengiltä. Olin ihan varma, että siihen loppui yhteistyö ja avunanto. Äiti oli päiväunilla kun soitin sille. Muistan elävästi kun sanoin, että "Äiti, minulla on sulle asiaa". Ja jos en väärin muista niin vastaus oli "Mitä sinä nyt oot tehny." Kerroin että kuukautiset ovat myöhässä jo liki kuukauden ja sitten kuuluu. "Etkai sinä vaan ole raskaana". No, eipä auttanut enää valehdella asiasta, vaan kerroin suoraan, että tein pari päivää sitten positiivisen testin ja kyllä, sinusta tulee mummi. Sitten tämä perinteinen kysymys "Mitä sinä meinaat tehdä?" Niin... Minähän alusta saakka tiesin, että me pidämme lapsen. Ei käynyt mielessäkään tehdä aborttia, vaikka kuinka oli koulut kesken ja olin vielä itsekin ihan kakara. Ei missään nimessä ollutkaan sellaista vaihtoehtoa. Sanoin äidille, että minä pidän sen ja äiti kunnioitti päätöstäni ja tuki minua alusta saakka. Olihan hän tietysti vähän järkyttynyt asiasta ja tarvitsi aikaa sulatella, mutta eipäs mennytkään montaa tuntia kun hän ilmoittaa neulovansa pikkuiselle nuttua ja töppösiä. Höperö kun on noitten lasten kanssa. <3 

Äitihän oli sitten ilmoittanut asiasta mun isosiskolle ja hän sitten yritti kertaalleen soittaa, mutten uskaltanut vastata, koska olin ihan varma että siellä on toinen joka tulee vähintään kaulimella taputtamaan päälakea tyyliin "Hyvä tyttö.. et sitten ole kuullut sanaa ehkäisy ja koulun loppuun käyminen ja aikuistuminen". 

Olin kuitenkin väärässä. Uskalsin sitten lopulta vastata mun siskolle ja hänhän suorastaan hyppi riemusta kun sai tietää, että hänestä tulee täti. Sisko kertoi, että oli miehellensä puhunut edellisiltana siitä, että hänestä tuntuu, että minä odotan vauvaa. Mikä lie selvännäkijä oli, koska en muuten sanallakaan maininnut asiasta missään. En facebookissa, enkä muuallakaan. Teletappista?? :D

Eli sisko otti asian tosi hyvin ja sain siltä osin huokaista helpotuksesta. 

Siihen aikaan kuitenkin isälle kertominen oli taas aivan eri luokkaa. Hän sai kuulla asiasta viimeisenä ja silloin helvetti repesi. Minä kun törttöilin nuorempana niin paljon, että meidän välit oli hauraat ja lähestulkoon täysin olemattomat. Isä ei ilahtunut, ei todellakaan ilahtunut. Ja siitä sain kuulla kunniani. Hän muistutti nuoresta iästäni, koulusta ja kaikesta. Itseasiassa näin jälkikäteen itse vanhempana ajateltuna on ihan täysin ymmärrettävää hänen reaktionsa asiaan. Hänhän oli huolissaan ja poissa tolaltaan, että miten niin nuori ja kokematon teini voi ruveta äidiksi kun oma elämä on ihan levällään. Ymmärrän sen huolen nyt, vaikka silloin en ymmärtänytkään. Ja vaikka aikaa kului pitkä tovi, niin kyllä sieltä juron kuoren alta löytyi loppujen lopuksi herttainen ja rakastava ukki. <3

Kun lopulta sain kaiken kerrottua kaikille niille ihmisille, joiden piti saada tietää niin siitäpä alkoi sitten onnellinen ja no.. välillä ei niin onnellinen yhdeksän kuukauden odotusaika. Vasta 17-vuotta täyttänyt nuori naisen alku.. Okei teini, ei ajatellutkaan muuta kuin sitä miltä näyttää ja vähän väliä piti ravata peilin edessä, meikata ja laittaa tukkaa jne. Ensimäinen ajatus raskaudesta: Ei jumaliste. Minähän paisun kun pullataikina ja mun pyykkilauta vatsa on mennyttä tämän jälkeen. Vieläkö mun poikaystävä rakastaa mua kun mulla roikkuu nahka ja on ylimääräsiä kiloja?? Niin.. Eli mulle iski kriisi siitä, että miltä mä näytän raskaana ollessani ja sen jälkeen. Eli juuri tämä ajankohtainen uutisotsikko, jonka luin pari päivää sitten. 

Bikinit lensi meikäläiselläkin kaapin pohjalle odottamaan kesäkuntoon kakstuhatta jotain.. Loppujen lopuksi tajusin kuitenkin, että vaikka vatsani kasvoi kasvamistaan ja saatoin ehkä muutenkin paisua kuin pullataikina. Olin silti kaunis mahani kanssa. Voin myöntää, että oli epätoivoisiakin hetkiä, mutta voin myös myöntää että raskaus puki minua ja hehkuin onnellisuudesta ja äidiksi tulemisesta. ¨

Kyllä minua koulun käytävillä ja ruokalassa katsottiin suu pyöreänä pitkin nenän varsia kun kannoin esimerkiksi tarjotinta pienen kumpuni päällä ja etsin itselleni paikkaa mihin istua. Näen vieläkin sieluni silmin ne katseet ja supattavat ihmiset. En sitten tiedä, supattivatko ilkeyttään vai mitä, mutta muistan sen kuin eilisen. Tuli tavallaan erittäin orpo olo. Sen vuoksi, että näin kuinka ne laihat nätit tytöt nauttivat elämästään semmoisenaan kun itse kannan pientä taimea sisälläni. Samalla kuitenkin olin helkkarin ylpeä ja pystyin kävelemään heidän ohitseen välittämättä heidän katseistaan ja toivottavasti ilmeeni "OLEN YLPEÄ MAHASTANI JA VAUVASTANI" välittyi mahdollisimman monelle. 

Ja kuten arvata saattaa niin raskaana ollessa koulussa piti jäädä äitiyslomalle. Sen loman myötä jätin myös koulun kokonaan kesken kun halusin keskittyä synnytykseen ja sen jälkeiseen perhe-elämään kotona vauvan kanssa. 

20.11.2009 klo: 09.00 minulla oli aika lääkärin kontrolliin, koska laskettu aikani oli mennyt jo about viikolla yli ja lääkäri arvioi tilannetta tutkimalla minut ja vauvan. No siinä meinasi viimeistään tulla paniikki, koska olin kuullut kaikkia kauhuskenaarioita synnytyksistä ja siitä kuinka helkkarin pitkiä, vaikeita ja kipeitä ne on. Nimittäin lääkärini totesi, että mun paikat on 4cm auki ja kysyi, että jäisinkö saliin synnyttää. Ensimäinen ajatus: Siis anteeksi mitä?? Saanko minä minun vauvan tänään mun syliin? Ja toinen asia minkä ääneen sitten sanoin niin oli se kun kerroin lääkärilleni kuinka hyvin nukuin edellisen yön, eikä minulla ollut mitään kipuja tai muutakaan. Siinäpä sitä sitten ihmeteltiin vähän ja lääkäri meinas, että jos nyt lähden kotia niin viimeistään illalla olen salissa, että pitäis varmaan jo jäädä. No niinhän sinne jäätiin ja meikälikka siellä sitten ilokaasuhöyryissä olin alkuvaiheen ja oli muuten ihan nastaa. :D Sitten iltasella klo: 19.43 maailmassa oli suloisin poika vauva ikinä. Pituutta 49.9cm ja painoa 3565g. Ja koko rulianssi kesti vain 8h 43 min. Eli aika vähän siihen nähden, että monet saattaa ähertää jopa vuorokauden putkeen tai enemmänkin. 

Entä se tunne kun oma vauva parkaisee ensimäisen kerran, isä leikkaa pojan napanuoran, poika kääritään kapaloon ja nostetaan mun rinnalle. Siinä vaiheessa syntyi vankkumaton side ja rakkaus siihen pieneen nyyttiin, joka tuhisi tyytyväisenä mun sylissä. Kätilön sanat "Onnea tuoreelle äidille ja isälle" saivat minut hämmentymään siitä, että minähän todella olen nyt äiti. Minä, joka olen 17-vuotias ja vielä niin kakara itsekkin. Raskauden myötä tietenkin elämäni muuttui käden käänteessä ja jouduin luopumaan monista asioista hypätessäni niin isoihin saappaisiin, mutta siitä huolimatta. Siitä hetkestä lähtien minun elämäni alkoi äitinä. 

Ensimäinen yö osastolla oli ihmeellinen. Olisin saanut nukkua rauhassa ja toipua synnytyksestä, sillä hoitajat olisivat ottaneet pojan vauvalaan siksi yöksi, mutta en suostunut. Pidin tuoreen nyytin ensimäisen yön vieressäni sängyllä ja katsoin häntä liki koko yön. Se tuhina ja vauvan tuoksu, ryppyinen iho ja rauhallisuus teki minuun vaikutuksen. En voinut nukkua silmän räpäystäkään. En vain saanut silmiäni irti omasta pienestä pojastani. Hän oli hyvin rauhallinen ja parkui silloin kun oli nälkä tai kun vaippa piti vaihtaa. Todella kiltti vauva. Nukkui suurimman osan ajastaan. Ja nyt kun jälkeenpäin mietin niitä hetkiä, niin olisi ihanaa ottaa aikahyppy siihen hetkeen takaisin. Se tunne oli jotain sanoinkuvaamatonta. Olin onneni kukkuloilla. 

Sitten sen ensimäisen kerran osastolla peiliin katsoessani kun menin suihkuun, olin kuolla nauruun, siihen, minkälainen lätty mulla roikkui melkein polvissa asti. Ja siis puhun nyt minun mahastani, joka ei enää ollut söpö ja pyöreä vaan se oli ryppyinen ja löysä!! :D Siinä minä järkyttyneenä samalla nauru raikaen heiluttelin kaksin käsin sitä pullataikinalta näyttävää lätyskää alhaalta ylös ja takaisin ja mietin, että jääkö tämä todellakin tähän koko loppuelämäksi. Siinä minä puristelin mahaani napa liikkuen ja sanoin "Tässä minä nyt olen, sinun riesanasi terveisin pullataikina". 

Eipä auttanut kun pukea sellaiset ainakin korviin ylettyvät housut, että sain sen lättänän jollain tasolla piiloon aiheuttamatta järkytystä ihmisille. Näin jälkikäteen tosin naurattaakin ajatus siitä, että miksi minä piilottelin? Minullahan on muisto siitä maailman kauneimmasta hetkestä arpineen päivineen. Ja on edelleen. 

Raskauskilojahan minulle ei tullut kun kymmenisen kiloa ja niistäkin jäi yksi ylimääräinen kilo. Mahanikin alkoi ajan saatossa tasoittua ja hoikuin aika paljon. Silti minulla on vielä pömppis ja raskausarvet ja olen ylpeä niistä! Todellakin ylpeä! 

Jokavuotinen pelko sanoista kesä, hiekkaranta ja bikinit saavat minut aina ahdistuksen partaalle. Aina!! Ehkäpä se johtuu siitä, että kun kesäisin näkee niitä mallivartaloita bikinien kanssa tuolla rannalla ja itse siellä sitten koittaa tämmösen pömppiksen kans kävellä niin tuntuu, että kaikki vaan katsoo pitkin nenän vartta arvostellen, että miksi helkkarissa tuolla on bikinit kun ei se näytä hyvältä noiden kanssa. Sama minua vaivaa edelleenkin vaikka tiedän, että minun vartaloni on minun vartaloni ja jos joku ei jumaliste siedä katsoa minua bikinit päällä tämmösenä kun oon niin sitten kahtokoot muualle. Kaikki ei välttämättä tiedä sitä, että olen synnyttänyt. Jotkut sen ehkä huomaa, tai sitten ei. Mutta sepä siinä juurikin on ihmisissä vikana, että arvostellaan toisen ulkonäköä tietämättä siitä, että mitä on voinut tapahtua. Joku voi pitää minua läskinä tietämättä siitä, että olen äiti. Ja jos joku huomaakin että olen synnyttänyt niin ehkä ne ei vaan ymmärrä sitä, että ihmisen vartalo ei välttämättä muovaudu takaisin entiseen. Toki mahdollistahan se on, että minäkin alkaisin treenaamaan itseni viimesen päälle timmiin kuntoon, mutta en halua menettää muistojani siitä, että olen äiti. Olen nyt tiputtanut 10kg painoa ja minulla on edelleen pömppis ja arvet, enkä todellakaan häpeä niitä. Ja kyllä. Vaikka minulla on pelko pukea ne uikkarit päälle niin siitä huolimatta minä teen sen joka kesä. YLPEÄSTI! :)

Muistan senkin kun odotin lastani ja yks nuori kossi oli sanonut pojan isän pikkuveljelle, että kylläpä sun veljen tyttöystävä onkin lihava. Niin.. Tässä hyvä esimerkki siitä, että kaikki ei ymmärrä kaikkea jos ei ota selvää. Tälle kossille oli todettu vaan että "No onkai se kun se oottaa vauvaa". Olipa menny pojalla jauhot suuhun ja sen koommin ei arvostellut meikäläisen ulkonäköä ja muotoa. 

Baareissakin olen saanut kuulla huutoja selkäni takana "Tajuatko, että se on synnyttäny lapsen." Niin... mitä sitten?? Ihan kuin jollakulla olis nokan koputtamista siihen. Empä ole ottanut asiaa sen koommin kuuleviin korvinkaan. Paras tapa nimittäin on vain hymyillä kauniisti ja poistua paikalta. Minulla ei kävisi pienessä mielessäkään lietsoa kenenkään kanssa riitaa siitä, että onko joku synnyttänyt lapsen vaiko ei. Lapsethan on ihania, miksi sellaista asiaa pitäisi hävetä?? Tosin nekin jotka asiasta huutelee, on itse sellaisia ihmisiä jotka olettavat että nainen on täydellinen silloin kun on timmi ja hyvännäköinen. Paskapuhetta! (Anteeksi ruma kielenkäyttöni, mutta oli nyt pakko sanoa) Jos joku todellakin olettaa, että äitiys on ruma asia niin silloin pitää olla kyllä korvien välissä vikaa. Kukaan ihminen ei ole täydellinen, ei vaikka ois kuinka timmi vartalo ja nätti naamasta. Ihmisen kauneus tulee pääasiassa sisältä päin. Ei pitäisi koskaan katsoa pelkkää ulkokuorta. 

Eli ennemmin siis pesupallo kuin pyykkilauta. Vaikka välillä ahdistaakin se, että mitähän muut ajattelee niin siitä huolimatta minä voin olla onnellinen. Ja olenkin. Minulla on maailman ihanin tänä vuonna 6 vuotta täyttävä poika, joka menee syksyllä eskariin. Vauvasta on kasvanut jo iso poika ja hän on minun kaikkeni ja enemmänkin. Hän on minun auringonpaiste, joka tuo valoa synkkiinkin hetkiin. Hän on se, joka auttaa minua päivästä toiseen jaksamaan, oli tilanne sitten mikä tahansa. 

Äiti - Maailman kaunein sana, mutta myös maailman vaikein "ammatti". Se ei ole ruusuilla tanssimista läheskään aina, mutta en silti vaihtaisi päivääkään edes huonoina aikoina silloin kun tuntui ja tuntuu etten jaksa. Olen onnellinen siitä, että minulla on poika jonka näen varttuvan ja kasvavan ison tukijoukon ympäröimänä. 

Ja erityisesti olen kiitollinen omalle äidilleni siitä, että hän oli minulle suuri tuki silloin kun poikani synnytin ja on toki edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Hän oli minun luonani auttamassa minut alkuun äitinä pienen vauvan kanssa. En voi koskaan kiittää tarpeeksi. Vaikka elämässä tapahtui käännöksiä, niin siitä huolimattakin minun oma äiti on ollut minulle suunnattoman tärkeä apu. Aina <3 En tiedä mitä olisinkaan tehnyt ilman häntä. 

Tällaisia ajatuksia äitinä olemisesta. En ole kauheasti omasta äitiydestäni kertonutkaan, että nyt sitä tuli sitten oikein tuutin täydeltä. Pitkästä aikaa oikein pitkästikkin tekstiä, ettei varmaan tartte ihan hetkeen näin paljoa kirjotella. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea loppuun. 

Tämän enempää selittelemättä minä toivotan oikein hyvää ja rauhallista yötä kaikille. :) 

Terveisin:

Älä koskaan luovuta

Joskus ihmisen elämässä sattuu kaikenlaisia myllerryksiä ja muutoksia. Minun elämässäni ehkä jopa liikaakin.

Edellisessä postauksessa kerroin omista muutoksista ja vaikeuksista, mitä tässä viime aikoina on sattunut ja tapahtunut.
Minulla on ollut suunnattoman vaikeaa, mutta ehkä myöskin sen takia minä olen ajatellut ihan hirveästi asioita sekä itseni, että toisten näkökulmasta. Siitä syystä minä valitsin otsikoksikin tähän postaukseen: Älä koskaan luovuta.

Tämä siitä syystä, koska kerroin tosiaan suhteesta, joka päättyi pääsiäisen aikaan ja oli muuttoa ja valmistujaisia yms. Jonne oli tuolloin jokaisessa asiassa minua auttamassa ensimäisenä ja oli paljon uudella asunnolla laittamassa kämppää kuntoon ja valmistujaisiakin hän värkkäsi minun kaverinani. Mukana oli tietysti paras ystäväni Ansku, mutta eniten silti Jonne. Mies, joka sanoi ettei ole valmis suhteeseen, mutta oli valmis tekemään kaikkensa sen eteen, että minä sain omat asiani kuntoon vaikka hänenkin asiansa oli retuperällään.

Minä olin samaan aikaan kiitollinen kaikesta saamastani avusta, mutta samalla niin helvetin ahdistunut hänen läsnäolostaan. Olin niin rikki meidän erosta, että tunsin sen olevan väärin, kuinka paljon me yhdessä aikaa vietettiin meidän eronkin jälkeen. Onhan meillä toki yhteinen auto jne, mutta silti. Toisinaan minä olisin voinut itse paeta maasta, koska en välillä kestänyt katsoa silmiin miestä, jota rakastin eniten maailmassa oman poikani lisäksi. Toisinaan taas iltaisin mieleni teki laittaa viesti ja kysyä häntä viereeni nukkumaan... Ja sen myös tein... Ja tiedättekös minkä takia? Rikkinäisestä sydämestä huolimatta tuolla jossain sisimmässäni oli ja on tunne nimeltä rakkaus, kaipuu ja välittäminen....

Mutta... Ettei tämä menisi liian tylsäksi niin jokaisessa tarinassahan on aina juoni. Minun tarinassani on myös vaikkei sitä käsikirjoitettu olekkaan. Tosin olen kyllä joskus aivan varma siitä että mä olen jossain näytelmässä ja mun elämä on käsikirjotettu. Että joku ohjaa sitä. :D :D No joo mennääs nyt siihen juonen käänteeseen.

Eräänä iltana tässä omassa kodissa ollessani kutsuin Jonnen käymään kylässä, koska kaverivälit pidettiin yllä kaikesta huolimatta. Hän siinä hiljaisuuden vallitessa yllättäen naama näkkärillä ilmoittaa, että "Hei, minä olen tullut siihen tulokseen, että meidän pitäisi yrittää uudelleen. Kadun sitä, että halusin erota ja eron aikana olen huomannut sen, että vain sinä olet se ihminen, joka saa minut onnelliseksi. Sinä olet se ihminen, jota minä kaipaan."

Siinä meinas kyllä hymy hyytyä ja jos totta puhutaan niin hyytyikin. Kaikki tuli jotenkin niin yllättäen, että menin aivan sanattomaksi. Kyllähän me Jonnen kanssa ollaan paljon asioita puhuttu ja puitu yhdessä eronkin jälkeen, mutta että tämä oli se kirsikka kakun päälle. Ensimäisenä mielessäni pyörii. "Mitä helvettiä minä teen??? ÄITIIIIII APUAAA"
Olen toki huomannut Pääsiäisen jälkeen hurjan muutoksen Jonnessa. Ja ehkä tämä mun muuttaminen omaan kämppään oli myös sille semmonen silmiä avaava asia.
Noh... Minä kuitenkin vielä tuossa vaiheessa hänen avautuessaan asiasta sanoin, että antaa minulle aikaa sulatella tuota asiaa ja miettiä, että mites tästä nyt sitten jatketaan vai jatketaanko mitenkään.
Minä kun tunnetusti olen helposti ihastuvaa sorttia, niin tuossa välissä olikin jo yksi johon ihastuin aika paljon, mutta lopulta sitten sain kinttaita korville.(Yllätys) Niin siitä syystä en kauheasti hyppinyt riemusta tehdä minkäänsortin päätöksiä siinä vaiheessa kun itsellä pyörii sukat jalassa toiselle. '

Tähän väliin voisin sanoa, että kyllä pitäs perkele tehä jo elokuva tai vähintään joku sarja tyyliin Salatut Elämät mun elämästä... Luoja sentään että sitä voi ihmisen elämässä tapahtua vaikka ja mitä.. :DD

Mietin kaksi päivää Jonnen avautumisen jälkeen asioita ja juttelin kavereilleni Idalle ja Anskulle tästä ja kysyin heiltä, että mihinkäs soppaan se mun lusikka on nyt sitten jotunu ja mitä mun pitäis tehdä. Toinen käski odotella jonkun aikaa ja ajatella rauhassa, toinen joka oli myös alkanut seurustelemaan samana päivänä, sanoi että pitäisi antaa mahdollisuus yrittää uudelleen siitä syystä, että hänkin oli nähnyt Jonnessa positiivisia muutoksia. Oivoi... Kumpaako sitä sitten kuuntelisi ja uskoisi. No kyllä siinä sitten niin kävi, että kallistuin seurustelevan kaverini puolelle ja samana päivänä sanoin Jonnelle että voitaishan me tietty vielä katsoa ja kokeilla. Mun äitikin sanoi mun valmistujaispäivänä, että kyllä me sitte ollaanki ihmeellinen pariskunta. Ollaan niin tiiviisti yhdessä eikä kuiteskaan olla yhdessä. :DD Nyt saa äitikin iloisia ja positiivisia uutisia. :))

En sitten tiedä, että monellekko tämä on kovin iloinen ja positiivinen uutinen, mutta niinkuin alussa sanoin niin kaiken tän myllerryksen jälkeen mä todella huomasin, että miksi mun pitäis luovuttaa kokonaan jos toinen on muuttunut positiivisella tavalla mun muuton jälkeen. Mitä minä häviän jos kokeilen? Saatan ehkä pettyä uudelleen, mutta tällä kertaa minä tiedän sen missä menee raja ennenkuin sattuu. Voin puhaltaa pelin poikki ennenkuin niin tapahtuu kummallekkaan.
Ja miksi minä jättäisin tämän mahdollisuuden käyttämättä jos minullakin on paljon tunteita? Niin.. Vaikka sydän meni rikki, niin en koskaan siltikään lakannut rakastamasta. Aikansahan siinä menee, että se sydän saadaan kasaan ja ehjäksi, mutta ehkä tällä kertaa meidän tarina saa onnellisemman lopun. :)

Koskaanhan ei voi silti tietää, että mitä se tulevaisuus tuo tullessaan. Ollaanko me vielä kuukauden päästä yhdessä tai vuoden päästä? Niin.. Minä en edes ajattele niin pitkälle. Minä haluan elää nyt tätä päivää ja huomenna huomista päivää. En suunnittele mitään reissuja mihinkään, enkä muutakaan ennenkuin voin olla täysin varma siitä että voin olla rauhallisin mielin.
Jos totta puhutaan, minä pelkään. Pelkään niin hemmetisti.
Jonnellekkin puhuin eilen siitä, että vaikka minulla on paljon tunteita häntä kohtaan niin se palava rakkaus ja välittäminen, joka oli ennen meidän eroa, on jossain tuolla mitä en saa vielä näkymään itsessäni. Kyllähän minä ottaisin luotia itseeni tuon ihmisen puolesta, mutta siitä huolimatta tunnen että jotain puuttuu. Mutta niinkuin sanoin niin tämän takia päivä kerrallaan. Ehkäpä ne tunteet ajan saatossa kaivautuu ulos kun voin olla vähän rennommin. Kun vain lakkaisin pelkäämästä ja olemasta varovainen.

No... Aika aikaansa kutakin.

On todella vaikeaa muutenkin ajatella taas olevansa sitoutunut kun juuri totuin olemaan yksin vain itseni ja oman elämäni kanssa. Luulempa, että kaikki helpottaa aikanaan. Eihän sitä Roomaakaan päivässä rakennettu. :)

Että myllerretäämpäs nyt sitten taas uudella tiellä. Jospa tämä nyt sitten olisi lopulta se oikea tie kulkea. Aika sen näyttää! :)


Kiitos kun jaksoit lukea <3

- Milla-

Suuria muutoksia ja saavutuksia elämässä,

Voi kumpa tietäisin, mistä lähtisin kertomaan. Mun elämä nimittäin koki ja voisin sanoa myös, että teki täyskäännöksen Pääsiäisen aikaan. Mä erosin puolentoista vuoden suhteesta ja mun piti alottaa mun elämä kokonaan uusiks. Eron jälkeen mä aloin ettimään ittelleni kämppää ja onnekseni löysin heti samana päivänä unelma-asunnon josta tein sit vuokrasopparin viime kuun loppupuolella. Muutin kuun vaihteessa ja nyt mä asun itsekseni lähellä Kalajoen keskustaa.
Alan pikkuhiljaa päästä jaloilleni ja oma elämä on alkanut  rullata eteenpäin päivä kerrallaan. Putsasin oman pöytäni niinsanotusti kokonaan ja aloitin kaiken alusta ja tällä kertaa ilman hätiköityjä päätöksiä. :)

Oli kieltämättä aika pelottavaa kun tajusin, että hitto soikoon mä todellakin muutan yksin isoon kämppään ja eihän mulla ole paljoakaan tavaraa. Mun piti ostaa oma sänky, oma telkkari ja ties mitä että sain tän kämpän näin ens alkuun edes hitusen näyttämään kodilta. Tavallaan mua nauratti se, että mä oon 23 vuotias ja olis tehny mieli juosta äidin helmoihin huutaan apua kun iski paniikki. Mä en oo pitkään aikaan ollu yksin ja siitä kai se pelko lähti liikenteeseen. Eron takia muutenkin olin aika rikki ja oli oma työ nousta takaisin ylös sieltä pohjamudista, niin voin sanoo olevani ylpee ittestäni, että näinkin hyvin olen pärjännyt. :)

Onhan mulla toki poika, joka vierailee mun luona usein ja käy yökyläilemässä, unohtamatta kavereita, jotka on kans tukenu ja auttanu mua kaikessa. Kiitos rakkaat karvakorvat <3

Mut jos nyt vähän ilosempiin aiheisiin. Mä nimittäin kävin mun koulun loppuun ja sain viime keskiviikkona paperit Myynnin ammattitutkinnosta. *Tuuletus*
Viime viikko meni samalla kämppää laittaessa kuntoon ja samalla valmistujaisjuhlia järkkäillessä.
Lauantaina juhlittiin mun sukulaisten ja kavereiden kanssa mun valmistumista ja täytyy sanoa, että oli kyllä pitkästä aikaa parhaimmat kinkerit koskaan. :) Siitä iso kiitos kaikille läsnäolijoille vielä kerran. Lämmittää pienen ihmisen sydäntä se, että on ihmisiä jotka jakaa mun kans kokemuksia jotka vaikuttaa mun tulevaisuuteen hyvällä tavalla. Ammattitutkinto on kuitenkin tärkeä asia elämässä työllistymisen kannalta, että se kokemus on ihana jakaa kaikkien läheisten kesken. :)

Nyt mä oon kesälomalla ja haen töitä koko ajan. Eilen itseasiassa huomasin, että Ylivieskaan hakee joku yritys lähialueiden kauppoihin Myyjiä/kassahenkilöitä niin pistin sinne hakemusta menemään ja samalla tässä kyselen ja katselen muualtakin hommia. Nyt on silti hyvä aika ottaa hetki rennosti ennenkun aloitan pakertaan töiden parissa. Koulu, työharjoittelu, muutto ym. on henkisesti ollu mulle niin raskasta kun kaikki tapahtui samaan aikaan, että nyt mä otan hetken aikaa itselleni ja pojalleni.

Mutta uskoisin, että kyllä tämä tästä pikku hiljaa. Kesä on tulossa ja toivottavasti kaikkea kivaa on luvassa. Olis kiva käydä sukulaisten luona reissussa ja viettää enemmän aikaa niidenkin luona. Harvoin kun niitäkin tulee nähtyä kun ei nyt viimesen 9kk:n aikana hirveesti oo ehtiny reissata koulun ja töiden takia.

Eli kaikinpuolin mentiin reippaasti katon kautta ympäri, mutta suomalaisella sisulla ja ennenkaikkea tahdonvoimalla herätään joka päivä uuteen aamuun. :)

Tällaista tältä osin. Ehkäpä mulla olis nyt jopa aikaa paneutua tähän blogiinkin paremmin. Sattuneista syistä ei ole mieleenkiintoa ollut ajatellakkaan kirjoittamista. Mutta nyt kun tämänkin asian olen ylös kirjoittanut, niin huomaan että jollain tavalla tämä helpottaa. Terapeuttista peräti. Vaikka ainahan se on tietysti mukavempi kun on joku ihminen jolle kertoa asioistaan, mutta minä pidän tästä että voin vuodattaa ajatuksiani paperille. Minulla ei ole mitään hävettävää, eikä salattavaa. En siis koe vääräksi tätä tapaa purkaa omaa ajatusmaailmaa. :)

Ens kertaan toverit! :)


- Milla-