Kuulumisia

Huhhuh, että on taas mennyt aikaa edellisestä postauksesta. Toukokuussa!! :D No nyt on selvästi aika kirjoittaa tuoreimpia kuulumisia, vaikka kaikkihan ne jo tietääkin. ;)

Elikkä tuossa kesän aikana saatiin uutisia siitä, että meidän poppoo kasvaa yhdellä jäsenellä lisää. <3 Meille tulee Jonnen kanssa perheenlisäystä, Jonnelle ensimäinen lapsi ja minulle toinen. Aika ihanaa!
Minun oma esikoinenkin saa pikkusisaruksen. On tämä jotenkin niin outoa ja ihmeellistä. Ajatella, että edellisestä ja ekasta synnytyksestä on vajaa 6 vuotta aikaa. Hui!

En ole raskauden etenemisestä tänne kirjoitellut ollenkaan, mutta tällä hetkellä mennään jo reippaasti puolessa välissä. Viikkoja minulla on jo 23+2 ja laskettu aika on helmikuussa 21.päivä. :)
Eli ei ole montaa kuukautta enää jäljellä ja musta tuntuu tälläkin hetkellä siltä, että mun maha on vaan edelleenkin ihan hukassa. Ei minkäänlaista ja napakin se vaan siellä on ihan entisensä eikä ole pullahtanut ulospäin. Tosin mä kyllä tunnen sen pohjan lähestyvän päivä päivältä enemmän mun vatsan pintaa! :D Se lähestyy uhkaavasti.. Jonain aamuna se on sitten yllättänyt minut totaalisesti kun herään nukkumasta. :D

Käytiin tossa jokunen aika sitten rakenneultrassakin lääkärissä ja siellä oli kaikki hienosti, juuri niinkuin pitääkin. Saimme sukupuolenkin selville ja ei epäilystäkään siitä, että se olisi muu kuin poika. Eli saamme tähän meidän pesueeseen lisää miesvahvistusta. Taitaa tää mamma olla koetuksella. :D

Kaikin puolin kuitenkin raskaus on alusta asti edennyt ihan hyvin. Ensimäinen kolmannes meni kyllä oikeestaan kaikista huonoiten. Olin tosi väsynyt ja päänsärky oli jotain aivan sietämätöntä lähestulkoon päivittäin.
Pahoinvointia ei ole ollut, mutta olen todella herkkä tietyille hajuille, jotka alkaa yököttää. Kuten esimerkiksi kissojen hiekkalaatikko. :D Sen nähdessäni jo meinaa puklu tulla.

Himotuksia ei sen kummemmin ole ollut, paitsi vihreät omenat, jota söin kilo tolkulla lyhyen ajan sisään ja siitä mun närästyskin varmaan osittain sai alkunsa. :D En käsitä, miten voi ihminen syödä omenaa niin paljon. Normaalisti en syö juuri koskaan ja raskauden alkutaipaleella Jonne reppana joutui kiikuttamaan mulle pussi tolkulla omppuja kotiin. Onneksi se vaihe on kuitenkin mennyt jo ohi.
Miniluumutomaatit on kans ollut toinen himotuksen kohde, mutta niitäkään ei tule enää syötyä paketti tolkulla. Oikeastaan mulla ei tällä hetkellä ole sellaista mitä pitäis jatkuvasti saada syödä. Outoa, koska Jesseä odottaessa mulla meni koko raskaus melkein paahdetun ruisleivän ja suolakurkun kans. :D No, mutta kaikki raskaudet on niin erilaisia.

Nyt tällä hetkellä sitten ei olisi muuta ongelmaa kun nämä armottomat liitoskivut ja närästys. Jaloillaan ei pysty kovin pitkiä matkoja kerralla olemaan kun alkaa paikat menemään kipeiksi. Illat on varsinkin kaikista kamalimpia noiden kipujen kanssa. Närästyksen nyt olen onneksi saanut lääkkeillä kuriin, että se ei enää häiritse niin pahasti. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa alkaa sekin. Päivällä ei niinkään närästä. Tosi harvoin oikeastaan. Että semmosia tällä hetkellä. Onneksi näidenkin kans kuitenkin pystyy elämään, eikä nämä sillä tavoin estä mitään tekemisiä tms. Muistaa vaan pysyä positiivisena kaiken suhteen niin sitä jaksaa paremmin. Vaikka toisinaan on positiivisuus kaukana siitä kun olo on niinkuin raahaisit kymmenen kilon kiveä jalkovälissä. :D

No, mutta ei tässä enää ole kun vajaa 4kk h-hetkeen niin ei tarvitse kivuista valitella. Hurjan nopeasti kyllä aika menee. Vasta oli Juhannus ja kohta Joulu. Sen jälkeen sitä sitten saakin alkaa valmistautumaan koitokseen. Voi kamala. :D Mä kun välillä jään miettimään tuota synnytystä, niin jollain tapaa se pelottaa. Ei sillä tavalla, että se olisi totaalinen "Ei ei ei ei en pysty"-tilanne vaan siis pelottaa lähinnä se, että minkälainen siitä tulee ensimäiseen synnytykseen verrattuna. Onko se nopeempi, vähemmän kivuliaampi ja, että tuleeko kaikki menemään hyvin ja saadaan vauva terveenä maailmaan. Kaikki nuo mua jännittää ja pelottaa. Eniten oikeastaan ehkä se, että jos mä joudun kotoota lähtemään yks kaks yhtäkkiä synnyttään, että ehdinkö mä sitten ton matkan takia sairaalaan saada kivunlievitystä. :D Esikoisesta kun piti synnytys käynnistää kun meni reilusti yli lasketun ajan. Se oli sinänsä ihan helppo juttu. Mitä jos nyt joutuu lähtemään silleen salaman nopeasti yhtäkkiä? :D
Olen päättänyt että otan kaiken mahdollisen kivunlievityksen jokaisessa synnytyksessä ja sitten jos mä en saakkaan niitä niin se on kaikista pahin pelko.
Ja tietysti se, että miten Jonne kestää kaiken sen katsoa vierestä kun mä huudan ja pusken pää punasena lasta maailmaan. :D
Toivotaan, että menee hienosti omalla painollaan eteenpäin ilman mitään komplikaatioita tms. :)

Niin ja me ollaan jo ostettu vauvalle vaunut, sitteri, turvakaukalo, vaatteita kirppikseltä yms. Ollaan myös saatu tosi paljon vaatteita meidän läheisiltä. Kiitos teille siitä <3

Eikä siinä vielä kaikki. Koko tämä raskaus on saanut minut mummoutumaan. :D Mä oon alkanut ihan hullun lailla kutomaan ja askartelemaan kaikkea. Nyt mulla on vielä vähän työn alla vauvalle toukkapussi vaunuihin ja eilen alotin tekemään sukista sellasia öttimöllisiä. Niiden pitäis olla lumiukkoja, mutta kun ne on mustista sukista tehty niin ennemminkin ne on möllisköjä. :D Eilen tosin kaappiin katsoessani kun ne sinne sievästi riviin asettelin, että ne näyttää barbababoilta :D

Ja jotta tämä nyt ei menis pelkästään synnytyksistä puhumiseen ja vauva-aiheisiin ym. niin on mulla vähän muutakin asiaa. :)

Aloitin nimittäin vastikään uuden jälleenmyyntityön. :) Toimin Hyvän Tuulen Puodin sisustuskutsujen esittelijänä. Mä oon vähän hullu kun mulla on ennestään jo tuo Oriflame ja Partylite ja nyt sitten kolmas juttu lähti pyörimään. Mutta sen verran uusi kun tuo sisustusjuttu vielä on täällä niin se on melkein räjähtänyt jo käsiin. :D Mulla on marraskuulle viidet sisustuskutsut ja yhdet Oriflamet. Eli haipakkaa pitää.
Partyliten suhteen nyt on vähän huonompi menekki, mutta jotain sieltäkin on saavutettu tälle kuuta, ettei aivan nollilla mennä.

Kyllä silti tuo sisustusjuttu on ylivoimasesti menestyvin juttu kun on niin uusi. 2014 on alkanut kotimyyntitoiminta tuossa ja verkkokauppakaan ei ole kyseisessä yrityksessä montaa vuotta kasassa ollut. Kivijalkamyymälöitäkään ei ole Suomessa kun kaksi kappaletta.
Että nyt kun tammikuussa jään sitten äitiyslomalle, niin siinä varmaan ehtii pidellä kutsujakin vielä muutamia ennen vauvan syntymää. Sittenpä se hellittääkin hetkeksi kun vauva syntyy ja uuden opettelu alkaa. Mutta olen mä silti vähän hullu. :D Tietysti nyt kun työttömänä olen ja pian lomalle jään niin se tienesti nuista hommista ei ole yhtään pahitteeksi taskun pohjalle. Päinvastoin oikeastaan. :)

Jonne on tällä hetkellä yhdellä pajalla työhommissa työkkärin kautta. Se oli agrimarketissa työkokeilussa useemman viikon, mutta sillä loppui siellä hommat ja nyt se sitten alotti pajahommat siksi aikaa, että löytää muuta työtä tai mahdollisen opiskelupaikan. Eli ihan hyvin menee silläkin. Minä olen nyt päivät kotona kissojen kanssa ja vietän aikaa esikon kanssa. Nyt kun nuo mun askartelu ja neulonta hommat on saanut alkunsa, niin hyvin mulla aika onneksi kuluu täällä. :D

Että semmosia kuulumisia tänne tällä hetkellä. Joulua mä kovasti jo odottelen, että jos nyt tämä mun tapa kirjoittaa blogia pitää yhtään paikkaansa niin varmaan silloin tulee viimestään uutta postausta. :D Saa nähä. Tässä nyt on niin paljon kaikkee muutakin kun marraskuu on tosiaan täynnä kutsuja ja pojan synttäritkin on sillon yms, että taitaa mennä Jouluun sitten seuraavat kuulumiset, jos ei sitten tule sopivaa aikaa kirjotella aiemmin, jos tulee jotain mielenkiintosta eteen. :)

Nyt mä hörppään mun kupista ton kylmän kahvin pois ja alan miettimään seuraavia hommia. Syödäkkin pitäis ja muru tulee puolen tunnin päästä kotia ja mää sitten ryövään auton ja lähen mummolaan! :)

Toivotan teille kaikille tasapuolisesti oikein mukavaa syksyä! :) Palataan viimeistään Jouluna. :D Muistakaahan olla kiltisti sitten. Tontut rupee jo ikkunoista kurkkimaan. ;) <--- miten mä sainkin ton kuulostamaan kauheelta.

- Milla -

Millaista on olla äiti?

Siinäpä vasta kysymys, johon ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Jokainen kokee äitinä olemisen eri tavalla ja tietysti omalla tavallaan. 

Luin tuossa pari päivää takaperin mtv.fi sivulta uutisen, jossa kerrottiin siitä, miten naisen vartalo ei ole enää entisensä synnyttämisen jälkeen ja uutisessa oli myös kuvia synnyttäneiden naisten vartaloista. Tässä siis aihe, joka herättää jos jonkinlaisia ajatuksia myös minussa ja varmasti monesta muustakin niin siksi päätin kirjoittaa tästä. Joskus taannoin myös näin uutisen siitä, miten moni ihminen kammoksuu joka vuosi sanaa bikinit kaikkine raskausarpineen ja löysine nahkoineen. Syyllistyn itsekin tähän samaan, vaikka tiedän ettei minulla ole hävettävää, päinvastoin. 

Tässä minun tarinani siitä, kun sain lapsen ja ajaukseni siitä, millaista on olla äiti. En ole tästä asiasta hirveästi aiemmin puhunut, mutta tuo uutisen lukeminen sai innostuksen kirjoittaa itsestäni. 

Tulin raskaaksi kaksi kuukautta sen jälkeen kun olin täyttänyt 17 vuotta. Olin ollut parisuhteessa reilun vuoden ja kihloissa silloisen poikaystäväni kanssa. Monet ovat kysyneet, että oliko lapsi tuossa vaiheessa harkittu. Vastaus: kyllä ja ei. Aika ristiriitaista eikö? No joo. Lapsen hankkimisesta puhuttiin, mutta raskaus tuli kuitenkin hieman yllättäen itselle. E-pillerit olivat käytössä, mutta ne eivät sillä hetkellä pitäneetkään, joten arvata saattaa miten kävi..Pullathan siellä oli uunissa. Tämä nyt saattaa kuulostaa rajulta ja monet saattavat ajatella, että kyseessä on vahinko. EI OLE, EIKÄ OLLUT!! Niinkuin sanoin niin lapsen hankkimisesta puhuttiin ja suunniteltiin kyllä. Osasimme siis ottaa asian hyvin vastaan, vaikkakin ihan helppoa siitä ei siihen aikaan ollut kertoa muun muassa minun vanhemmilleni ja muille perheenjäsenille. 

Pidin asiaa salassa jonkun aikaa. Toki kerroin ensimäisenä asiasta silloiselle parhaalle ystävälleni, joka asui naapurissani. Lapsen isällekin soitin asiasta, mutta muille en kertonut heti. Asuin tuolloin Raahessa Turvakodilla oman villin nuoruuteni vuoksi, itseni ja kaikkien muiden parhaaksi ja sen ikäinen kun olin, niin ei mielessä käynytkään kertoa vaan salata. Olen pohjimmiltani kuitenkin sellainen ihminen, että jos jokin asia minua vaivaa ja ahdistaa niin sen näkee ennenpitkää myös sellainen ihminen, joka minua ei tunne kunnolla. Ja näinhän siinä kävi. Eräs turvakodin työntekijöistä kysyi yhtenä päivänä, että mikä minulla on kun olen pari päivää ollut jo omissa maailmoissani. En aluksi millään saanut kakistettua sitä asiaa ulos, että minulla on hitto soikoon pullat uunissa. Lopulta en voinut enää olla hiljaa ja kerroin. Ensimäisenä minulle työnnetään puhelinta kouraan ja sanotaan "Soita äitilles". 

Minähän reippaana tyttönä otin sen luurin kouraan samalla hiljaa miettien, että äiti tulee puhelinlankoja pitkin kuristamaan minut hengiltä. Olin ihan varma, että siihen loppui yhteistyö ja avunanto. Äiti oli päiväunilla kun soitin sille. Muistan elävästi kun sanoin, että "Äiti, minulla on sulle asiaa". Ja jos en väärin muista niin vastaus oli "Mitä sinä nyt oot tehny." Kerroin että kuukautiset ovat myöhässä jo liki kuukauden ja sitten kuuluu. "Etkai sinä vaan ole raskaana". No, eipä auttanut enää valehdella asiasta, vaan kerroin suoraan, että tein pari päivää sitten positiivisen testin ja kyllä, sinusta tulee mummi. Sitten tämä perinteinen kysymys "Mitä sinä meinaat tehdä?" Niin... Minähän alusta saakka tiesin, että me pidämme lapsen. Ei käynyt mielessäkään tehdä aborttia, vaikka kuinka oli koulut kesken ja olin vielä itsekin ihan kakara. Ei missään nimessä ollutkaan sellaista vaihtoehtoa. Sanoin äidille, että minä pidän sen ja äiti kunnioitti päätöstäni ja tuki minua alusta saakka. Olihan hän tietysti vähän järkyttynyt asiasta ja tarvitsi aikaa sulatella, mutta eipäs mennytkään montaa tuntia kun hän ilmoittaa neulovansa pikkuiselle nuttua ja töppösiä. Höperö kun on noitten lasten kanssa. <3 

Äitihän oli sitten ilmoittanut asiasta mun isosiskolle ja hän sitten yritti kertaalleen soittaa, mutten uskaltanut vastata, koska olin ihan varma että siellä on toinen joka tulee vähintään kaulimella taputtamaan päälakea tyyliin "Hyvä tyttö.. et sitten ole kuullut sanaa ehkäisy ja koulun loppuun käyminen ja aikuistuminen". 

Olin kuitenkin väärässä. Uskalsin sitten lopulta vastata mun siskolle ja hänhän suorastaan hyppi riemusta kun sai tietää, että hänestä tulee täti. Sisko kertoi, että oli miehellensä puhunut edellisiltana siitä, että hänestä tuntuu, että minä odotan vauvaa. Mikä lie selvännäkijä oli, koska en muuten sanallakaan maininnut asiasta missään. En facebookissa, enkä muuallakaan. Teletappista?? :D

Eli sisko otti asian tosi hyvin ja sain siltä osin huokaista helpotuksesta. 

Siihen aikaan kuitenkin isälle kertominen oli taas aivan eri luokkaa. Hän sai kuulla asiasta viimeisenä ja silloin helvetti repesi. Minä kun törttöilin nuorempana niin paljon, että meidän välit oli hauraat ja lähestulkoon täysin olemattomat. Isä ei ilahtunut, ei todellakaan ilahtunut. Ja siitä sain kuulla kunniani. Hän muistutti nuoresta iästäni, koulusta ja kaikesta. Itseasiassa näin jälkikäteen itse vanhempana ajateltuna on ihan täysin ymmärrettävää hänen reaktionsa asiaan. Hänhän oli huolissaan ja poissa tolaltaan, että miten niin nuori ja kokematon teini voi ruveta äidiksi kun oma elämä on ihan levällään. Ymmärrän sen huolen nyt, vaikka silloin en ymmärtänytkään. Ja vaikka aikaa kului pitkä tovi, niin kyllä sieltä juron kuoren alta löytyi loppujen lopuksi herttainen ja rakastava ukki. <3

Kun lopulta sain kaiken kerrottua kaikille niille ihmisille, joiden piti saada tietää niin siitäpä alkoi sitten onnellinen ja no.. välillä ei niin onnellinen yhdeksän kuukauden odotusaika. Vasta 17-vuotta täyttänyt nuori naisen alku.. Okei teini, ei ajatellutkaan muuta kuin sitä miltä näyttää ja vähän väliä piti ravata peilin edessä, meikata ja laittaa tukkaa jne. Ensimäinen ajatus raskaudesta: Ei jumaliste. Minähän paisun kun pullataikina ja mun pyykkilauta vatsa on mennyttä tämän jälkeen. Vieläkö mun poikaystävä rakastaa mua kun mulla roikkuu nahka ja on ylimääräsiä kiloja?? Niin.. Eli mulle iski kriisi siitä, että miltä mä näytän raskaana ollessani ja sen jälkeen. Eli juuri tämä ajankohtainen uutisotsikko, jonka luin pari päivää sitten. 

Bikinit lensi meikäläiselläkin kaapin pohjalle odottamaan kesäkuntoon kakstuhatta jotain.. Loppujen lopuksi tajusin kuitenkin, että vaikka vatsani kasvoi kasvamistaan ja saatoin ehkä muutenkin paisua kuin pullataikina. Olin silti kaunis mahani kanssa. Voin myöntää, että oli epätoivoisiakin hetkiä, mutta voin myös myöntää että raskaus puki minua ja hehkuin onnellisuudesta ja äidiksi tulemisesta. ¨

Kyllä minua koulun käytävillä ja ruokalassa katsottiin suu pyöreänä pitkin nenän varsia kun kannoin esimerkiksi tarjotinta pienen kumpuni päällä ja etsin itselleni paikkaa mihin istua. Näen vieläkin sieluni silmin ne katseet ja supattavat ihmiset. En sitten tiedä, supattivatko ilkeyttään vai mitä, mutta muistan sen kuin eilisen. Tuli tavallaan erittäin orpo olo. Sen vuoksi, että näin kuinka ne laihat nätit tytöt nauttivat elämästään semmoisenaan kun itse kannan pientä taimea sisälläni. Samalla kuitenkin olin helkkarin ylpeä ja pystyin kävelemään heidän ohitseen välittämättä heidän katseistaan ja toivottavasti ilmeeni "OLEN YLPEÄ MAHASTANI JA VAUVASTANI" välittyi mahdollisimman monelle. 

Ja kuten arvata saattaa niin raskaana ollessa koulussa piti jäädä äitiyslomalle. Sen loman myötä jätin myös koulun kokonaan kesken kun halusin keskittyä synnytykseen ja sen jälkeiseen perhe-elämään kotona vauvan kanssa. 

20.11.2009 klo: 09.00 minulla oli aika lääkärin kontrolliin, koska laskettu aikani oli mennyt jo about viikolla yli ja lääkäri arvioi tilannetta tutkimalla minut ja vauvan. No siinä meinasi viimeistään tulla paniikki, koska olin kuullut kaikkia kauhuskenaarioita synnytyksistä ja siitä kuinka helkkarin pitkiä, vaikeita ja kipeitä ne on. Nimittäin lääkärini totesi, että mun paikat on 4cm auki ja kysyi, että jäisinkö saliin synnyttää. Ensimäinen ajatus: Siis anteeksi mitä?? Saanko minä minun vauvan tänään mun syliin? Ja toinen asia minkä ääneen sitten sanoin niin oli se kun kerroin lääkärilleni kuinka hyvin nukuin edellisen yön, eikä minulla ollut mitään kipuja tai muutakaan. Siinäpä sitä sitten ihmeteltiin vähän ja lääkäri meinas, että jos nyt lähden kotia niin viimeistään illalla olen salissa, että pitäis varmaan jo jäädä. No niinhän sinne jäätiin ja meikälikka siellä sitten ilokaasuhöyryissä olin alkuvaiheen ja oli muuten ihan nastaa. :D Sitten iltasella klo: 19.43 maailmassa oli suloisin poika vauva ikinä. Pituutta 49.9cm ja painoa 3565g. Ja koko rulianssi kesti vain 8h 43 min. Eli aika vähän siihen nähden, että monet saattaa ähertää jopa vuorokauden putkeen tai enemmänkin. 

Entä se tunne kun oma vauva parkaisee ensimäisen kerran, isä leikkaa pojan napanuoran, poika kääritään kapaloon ja nostetaan mun rinnalle. Siinä vaiheessa syntyi vankkumaton side ja rakkaus siihen pieneen nyyttiin, joka tuhisi tyytyväisenä mun sylissä. Kätilön sanat "Onnea tuoreelle äidille ja isälle" saivat minut hämmentymään siitä, että minähän todella olen nyt äiti. Minä, joka olen 17-vuotias ja vielä niin kakara itsekkin. Raskauden myötä tietenkin elämäni muuttui käden käänteessä ja jouduin luopumaan monista asioista hypätessäni niin isoihin saappaisiin, mutta siitä huolimatta. Siitä hetkestä lähtien minun elämäni alkoi äitinä. 

Ensimäinen yö osastolla oli ihmeellinen. Olisin saanut nukkua rauhassa ja toipua synnytyksestä, sillä hoitajat olisivat ottaneet pojan vauvalaan siksi yöksi, mutta en suostunut. Pidin tuoreen nyytin ensimäisen yön vieressäni sängyllä ja katsoin häntä liki koko yön. Se tuhina ja vauvan tuoksu, ryppyinen iho ja rauhallisuus teki minuun vaikutuksen. En voinut nukkua silmän räpäystäkään. En vain saanut silmiäni irti omasta pienestä pojastani. Hän oli hyvin rauhallinen ja parkui silloin kun oli nälkä tai kun vaippa piti vaihtaa. Todella kiltti vauva. Nukkui suurimman osan ajastaan. Ja nyt kun jälkeenpäin mietin niitä hetkiä, niin olisi ihanaa ottaa aikahyppy siihen hetkeen takaisin. Se tunne oli jotain sanoinkuvaamatonta. Olin onneni kukkuloilla. 

Sitten sen ensimäisen kerran osastolla peiliin katsoessani kun menin suihkuun, olin kuolla nauruun, siihen, minkälainen lätty mulla roikkui melkein polvissa asti. Ja siis puhun nyt minun mahastani, joka ei enää ollut söpö ja pyöreä vaan se oli ryppyinen ja löysä!! :D Siinä minä järkyttyneenä samalla nauru raikaen heiluttelin kaksin käsin sitä pullataikinalta näyttävää lätyskää alhaalta ylös ja takaisin ja mietin, että jääkö tämä todellakin tähän koko loppuelämäksi. Siinä minä puristelin mahaani napa liikkuen ja sanoin "Tässä minä nyt olen, sinun riesanasi terveisin pullataikina". 

Eipä auttanut kun pukea sellaiset ainakin korviin ylettyvät housut, että sain sen lättänän jollain tasolla piiloon aiheuttamatta järkytystä ihmisille. Näin jälkikäteen tosin naurattaakin ajatus siitä, että miksi minä piilottelin? Minullahan on muisto siitä maailman kauneimmasta hetkestä arpineen päivineen. Ja on edelleen. 

Raskauskilojahan minulle ei tullut kun kymmenisen kiloa ja niistäkin jäi yksi ylimääräinen kilo. Mahanikin alkoi ajan saatossa tasoittua ja hoikuin aika paljon. Silti minulla on vielä pömppis ja raskausarvet ja olen ylpeä niistä! Todellakin ylpeä! 

Jokavuotinen pelko sanoista kesä, hiekkaranta ja bikinit saavat minut aina ahdistuksen partaalle. Aina!! Ehkäpä se johtuu siitä, että kun kesäisin näkee niitä mallivartaloita bikinien kanssa tuolla rannalla ja itse siellä sitten koittaa tämmösen pömppiksen kans kävellä niin tuntuu, että kaikki vaan katsoo pitkin nenän vartta arvostellen, että miksi helkkarissa tuolla on bikinit kun ei se näytä hyvältä noiden kanssa. Sama minua vaivaa edelleenkin vaikka tiedän, että minun vartaloni on minun vartaloni ja jos joku ei jumaliste siedä katsoa minua bikinit päällä tämmösenä kun oon niin sitten kahtokoot muualle. Kaikki ei välttämättä tiedä sitä, että olen synnyttänyt. Jotkut sen ehkä huomaa, tai sitten ei. Mutta sepä siinä juurikin on ihmisissä vikana, että arvostellaan toisen ulkonäköä tietämättä siitä, että mitä on voinut tapahtua. Joku voi pitää minua läskinä tietämättä siitä, että olen äiti. Ja jos joku huomaakin että olen synnyttänyt niin ehkä ne ei vaan ymmärrä sitä, että ihmisen vartalo ei välttämättä muovaudu takaisin entiseen. Toki mahdollistahan se on, että minäkin alkaisin treenaamaan itseni viimesen päälle timmiin kuntoon, mutta en halua menettää muistojani siitä, että olen äiti. Olen nyt tiputtanut 10kg painoa ja minulla on edelleen pömppis ja arvet, enkä todellakaan häpeä niitä. Ja kyllä. Vaikka minulla on pelko pukea ne uikkarit päälle niin siitä huolimatta minä teen sen joka kesä. YLPEÄSTI! :)

Muistan senkin kun odotin lastani ja yks nuori kossi oli sanonut pojan isän pikkuveljelle, että kylläpä sun veljen tyttöystävä onkin lihava. Niin.. Tässä hyvä esimerkki siitä, että kaikki ei ymmärrä kaikkea jos ei ota selvää. Tälle kossille oli todettu vaan että "No onkai se kun se oottaa vauvaa". Olipa menny pojalla jauhot suuhun ja sen koommin ei arvostellut meikäläisen ulkonäköä ja muotoa. 

Baareissakin olen saanut kuulla huutoja selkäni takana "Tajuatko, että se on synnyttäny lapsen." Niin... mitä sitten?? Ihan kuin jollakulla olis nokan koputtamista siihen. Empä ole ottanut asiaa sen koommin kuuleviin korvinkaan. Paras tapa nimittäin on vain hymyillä kauniisti ja poistua paikalta. Minulla ei kävisi pienessä mielessäkään lietsoa kenenkään kanssa riitaa siitä, että onko joku synnyttänyt lapsen vaiko ei. Lapsethan on ihania, miksi sellaista asiaa pitäisi hävetä?? Tosin nekin jotka asiasta huutelee, on itse sellaisia ihmisiä jotka olettavat että nainen on täydellinen silloin kun on timmi ja hyvännäköinen. Paskapuhetta! (Anteeksi ruma kielenkäyttöni, mutta oli nyt pakko sanoa) Jos joku todellakin olettaa, että äitiys on ruma asia niin silloin pitää olla kyllä korvien välissä vikaa. Kukaan ihminen ei ole täydellinen, ei vaikka ois kuinka timmi vartalo ja nätti naamasta. Ihmisen kauneus tulee pääasiassa sisältä päin. Ei pitäisi koskaan katsoa pelkkää ulkokuorta. 

Eli ennemmin siis pesupallo kuin pyykkilauta. Vaikka välillä ahdistaakin se, että mitähän muut ajattelee niin siitä huolimatta minä voin olla onnellinen. Ja olenkin. Minulla on maailman ihanin tänä vuonna 6 vuotta täyttävä poika, joka menee syksyllä eskariin. Vauvasta on kasvanut jo iso poika ja hän on minun kaikkeni ja enemmänkin. Hän on minun auringonpaiste, joka tuo valoa synkkiinkin hetkiin. Hän on se, joka auttaa minua päivästä toiseen jaksamaan, oli tilanne sitten mikä tahansa. 

Äiti - Maailman kaunein sana, mutta myös maailman vaikein "ammatti". Se ei ole ruusuilla tanssimista läheskään aina, mutta en silti vaihtaisi päivääkään edes huonoina aikoina silloin kun tuntui ja tuntuu etten jaksa. Olen onnellinen siitä, että minulla on poika jonka näen varttuvan ja kasvavan ison tukijoukon ympäröimänä. 

Ja erityisesti olen kiitollinen omalle äidilleni siitä, että hän oli minulle suuri tuki silloin kun poikani synnytin ja on toki edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Hän oli minun luonani auttamassa minut alkuun äitinä pienen vauvan kanssa. En voi koskaan kiittää tarpeeksi. Vaikka elämässä tapahtui käännöksiä, niin siitä huolimattakin minun oma äiti on ollut minulle suunnattoman tärkeä apu. Aina <3 En tiedä mitä olisinkaan tehnyt ilman häntä. 

Tällaisia ajatuksia äitinä olemisesta. En ole kauheasti omasta äitiydestäni kertonutkaan, että nyt sitä tuli sitten oikein tuutin täydeltä. Pitkästä aikaa oikein pitkästikkin tekstiä, ettei varmaan tartte ihan hetkeen näin paljoa kirjotella. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea loppuun. 

Tämän enempää selittelemättä minä toivotan oikein hyvää ja rauhallista yötä kaikille. :) 

Terveisin:

Älä koskaan luovuta

Joskus ihmisen elämässä sattuu kaikenlaisia myllerryksiä ja muutoksia. Minun elämässäni ehkä jopa liikaakin.

Edellisessä postauksessa kerroin omista muutoksista ja vaikeuksista, mitä tässä viime aikoina on sattunut ja tapahtunut.
Minulla on ollut suunnattoman vaikeaa, mutta ehkä myöskin sen takia minä olen ajatellut ihan hirveästi asioita sekä itseni, että toisten näkökulmasta. Siitä syystä minä valitsin otsikoksikin tähän postaukseen: Älä koskaan luovuta.

Tämä siitä syystä, koska kerroin tosiaan suhteesta, joka päättyi pääsiäisen aikaan ja oli muuttoa ja valmistujaisia yms. Jonne oli tuolloin jokaisessa asiassa minua auttamassa ensimäisenä ja oli paljon uudella asunnolla laittamassa kämppää kuntoon ja valmistujaisiakin hän värkkäsi minun kaverinani. Mukana oli tietysti paras ystäväni Ansku, mutta eniten silti Jonne. Mies, joka sanoi ettei ole valmis suhteeseen, mutta oli valmis tekemään kaikkensa sen eteen, että minä sain omat asiani kuntoon vaikka hänenkin asiansa oli retuperällään.

Minä olin samaan aikaan kiitollinen kaikesta saamastani avusta, mutta samalla niin helvetin ahdistunut hänen läsnäolostaan. Olin niin rikki meidän erosta, että tunsin sen olevan väärin, kuinka paljon me yhdessä aikaa vietettiin meidän eronkin jälkeen. Onhan meillä toki yhteinen auto jne, mutta silti. Toisinaan minä olisin voinut itse paeta maasta, koska en välillä kestänyt katsoa silmiin miestä, jota rakastin eniten maailmassa oman poikani lisäksi. Toisinaan taas iltaisin mieleni teki laittaa viesti ja kysyä häntä viereeni nukkumaan... Ja sen myös tein... Ja tiedättekös minkä takia? Rikkinäisestä sydämestä huolimatta tuolla jossain sisimmässäni oli ja on tunne nimeltä rakkaus, kaipuu ja välittäminen....

Mutta... Ettei tämä menisi liian tylsäksi niin jokaisessa tarinassahan on aina juoni. Minun tarinassani on myös vaikkei sitä käsikirjoitettu olekkaan. Tosin olen kyllä joskus aivan varma siitä että mä olen jossain näytelmässä ja mun elämä on käsikirjotettu. Että joku ohjaa sitä. :D :D No joo mennääs nyt siihen juonen käänteeseen.

Eräänä iltana tässä omassa kodissa ollessani kutsuin Jonnen käymään kylässä, koska kaverivälit pidettiin yllä kaikesta huolimatta. Hän siinä hiljaisuuden vallitessa yllättäen naama näkkärillä ilmoittaa, että "Hei, minä olen tullut siihen tulokseen, että meidän pitäisi yrittää uudelleen. Kadun sitä, että halusin erota ja eron aikana olen huomannut sen, että vain sinä olet se ihminen, joka saa minut onnelliseksi. Sinä olet se ihminen, jota minä kaipaan."

Siinä meinas kyllä hymy hyytyä ja jos totta puhutaan niin hyytyikin. Kaikki tuli jotenkin niin yllättäen, että menin aivan sanattomaksi. Kyllähän me Jonnen kanssa ollaan paljon asioita puhuttu ja puitu yhdessä eronkin jälkeen, mutta että tämä oli se kirsikka kakun päälle. Ensimäisenä mielessäni pyörii. "Mitä helvettiä minä teen??? ÄITIIIIII APUAAA"
Olen toki huomannut Pääsiäisen jälkeen hurjan muutoksen Jonnessa. Ja ehkä tämä mun muuttaminen omaan kämppään oli myös sille semmonen silmiä avaava asia.
Noh... Minä kuitenkin vielä tuossa vaiheessa hänen avautuessaan asiasta sanoin, että antaa minulle aikaa sulatella tuota asiaa ja miettiä, että mites tästä nyt sitten jatketaan vai jatketaanko mitenkään.
Minä kun tunnetusti olen helposti ihastuvaa sorttia, niin tuossa välissä olikin jo yksi johon ihastuin aika paljon, mutta lopulta sitten sain kinttaita korville.(Yllätys) Niin siitä syystä en kauheasti hyppinyt riemusta tehdä minkäänsortin päätöksiä siinä vaiheessa kun itsellä pyörii sukat jalassa toiselle. '

Tähän väliin voisin sanoa, että kyllä pitäs perkele tehä jo elokuva tai vähintään joku sarja tyyliin Salatut Elämät mun elämästä... Luoja sentään että sitä voi ihmisen elämässä tapahtua vaikka ja mitä.. :DD

Mietin kaksi päivää Jonnen avautumisen jälkeen asioita ja juttelin kavereilleni Idalle ja Anskulle tästä ja kysyin heiltä, että mihinkäs soppaan se mun lusikka on nyt sitten jotunu ja mitä mun pitäis tehdä. Toinen käski odotella jonkun aikaa ja ajatella rauhassa, toinen joka oli myös alkanut seurustelemaan samana päivänä, sanoi että pitäisi antaa mahdollisuus yrittää uudelleen siitä syystä, että hänkin oli nähnyt Jonnessa positiivisia muutoksia. Oivoi... Kumpaako sitä sitten kuuntelisi ja uskoisi. No kyllä siinä sitten niin kävi, että kallistuin seurustelevan kaverini puolelle ja samana päivänä sanoin Jonnelle että voitaishan me tietty vielä katsoa ja kokeilla. Mun äitikin sanoi mun valmistujaispäivänä, että kyllä me sitte ollaanki ihmeellinen pariskunta. Ollaan niin tiiviisti yhdessä eikä kuiteskaan olla yhdessä. :DD Nyt saa äitikin iloisia ja positiivisia uutisia. :))

En sitten tiedä, että monellekko tämä on kovin iloinen ja positiivinen uutinen, mutta niinkuin alussa sanoin niin kaiken tän myllerryksen jälkeen mä todella huomasin, että miksi mun pitäis luovuttaa kokonaan jos toinen on muuttunut positiivisella tavalla mun muuton jälkeen. Mitä minä häviän jos kokeilen? Saatan ehkä pettyä uudelleen, mutta tällä kertaa minä tiedän sen missä menee raja ennenkuin sattuu. Voin puhaltaa pelin poikki ennenkuin niin tapahtuu kummallekkaan.
Ja miksi minä jättäisin tämän mahdollisuuden käyttämättä jos minullakin on paljon tunteita? Niin.. Vaikka sydän meni rikki, niin en koskaan siltikään lakannut rakastamasta. Aikansahan siinä menee, että se sydän saadaan kasaan ja ehjäksi, mutta ehkä tällä kertaa meidän tarina saa onnellisemman lopun. :)

Koskaanhan ei voi silti tietää, että mitä se tulevaisuus tuo tullessaan. Ollaanko me vielä kuukauden päästä yhdessä tai vuoden päästä? Niin.. Minä en edes ajattele niin pitkälle. Minä haluan elää nyt tätä päivää ja huomenna huomista päivää. En suunnittele mitään reissuja mihinkään, enkä muutakaan ennenkuin voin olla täysin varma siitä että voin olla rauhallisin mielin.
Jos totta puhutaan, minä pelkään. Pelkään niin hemmetisti.
Jonnellekkin puhuin eilen siitä, että vaikka minulla on paljon tunteita häntä kohtaan niin se palava rakkaus ja välittäminen, joka oli ennen meidän eroa, on jossain tuolla mitä en saa vielä näkymään itsessäni. Kyllähän minä ottaisin luotia itseeni tuon ihmisen puolesta, mutta siitä huolimatta tunnen että jotain puuttuu. Mutta niinkuin sanoin niin tämän takia päivä kerrallaan. Ehkäpä ne tunteet ajan saatossa kaivautuu ulos kun voin olla vähän rennommin. Kun vain lakkaisin pelkäämästä ja olemasta varovainen.

No... Aika aikaansa kutakin.

On todella vaikeaa muutenkin ajatella taas olevansa sitoutunut kun juuri totuin olemaan yksin vain itseni ja oman elämäni kanssa. Luulempa, että kaikki helpottaa aikanaan. Eihän sitä Roomaakaan päivässä rakennettu. :)

Että myllerretäämpäs nyt sitten taas uudella tiellä. Jospa tämä nyt sitten olisi lopulta se oikea tie kulkea. Aika sen näyttää! :)


Kiitos kun jaksoit lukea <3

- Milla-

Suuria muutoksia ja saavutuksia elämässä,

Voi kumpa tietäisin, mistä lähtisin kertomaan. Mun elämä nimittäin koki ja voisin sanoa myös, että teki täyskäännöksen Pääsiäisen aikaan. Mä erosin puolentoista vuoden suhteesta ja mun piti alottaa mun elämä kokonaan uusiks. Eron jälkeen mä aloin ettimään ittelleni kämppää ja onnekseni löysin heti samana päivänä unelma-asunnon josta tein sit vuokrasopparin viime kuun loppupuolella. Muutin kuun vaihteessa ja nyt mä asun itsekseni lähellä Kalajoen keskustaa.
Alan pikkuhiljaa päästä jaloilleni ja oma elämä on alkanut  rullata eteenpäin päivä kerrallaan. Putsasin oman pöytäni niinsanotusti kokonaan ja aloitin kaiken alusta ja tällä kertaa ilman hätiköityjä päätöksiä. :)

Oli kieltämättä aika pelottavaa kun tajusin, että hitto soikoon mä todellakin muutan yksin isoon kämppään ja eihän mulla ole paljoakaan tavaraa. Mun piti ostaa oma sänky, oma telkkari ja ties mitä että sain tän kämpän näin ens alkuun edes hitusen näyttämään kodilta. Tavallaan mua nauratti se, että mä oon 23 vuotias ja olis tehny mieli juosta äidin helmoihin huutaan apua kun iski paniikki. Mä en oo pitkään aikaan ollu yksin ja siitä kai se pelko lähti liikenteeseen. Eron takia muutenkin olin aika rikki ja oli oma työ nousta takaisin ylös sieltä pohjamudista, niin voin sanoo olevani ylpee ittestäni, että näinkin hyvin olen pärjännyt. :)

Onhan mulla toki poika, joka vierailee mun luona usein ja käy yökyläilemässä, unohtamatta kavereita, jotka on kans tukenu ja auttanu mua kaikessa. Kiitos rakkaat karvakorvat <3

Mut jos nyt vähän ilosempiin aiheisiin. Mä nimittäin kävin mun koulun loppuun ja sain viime keskiviikkona paperit Myynnin ammattitutkinnosta. *Tuuletus*
Viime viikko meni samalla kämppää laittaessa kuntoon ja samalla valmistujaisjuhlia järkkäillessä.
Lauantaina juhlittiin mun sukulaisten ja kavereiden kanssa mun valmistumista ja täytyy sanoa, että oli kyllä pitkästä aikaa parhaimmat kinkerit koskaan. :) Siitä iso kiitos kaikille läsnäolijoille vielä kerran. Lämmittää pienen ihmisen sydäntä se, että on ihmisiä jotka jakaa mun kans kokemuksia jotka vaikuttaa mun tulevaisuuteen hyvällä tavalla. Ammattitutkinto on kuitenkin tärkeä asia elämässä työllistymisen kannalta, että se kokemus on ihana jakaa kaikkien läheisten kesken. :)

Nyt mä oon kesälomalla ja haen töitä koko ajan. Eilen itseasiassa huomasin, että Ylivieskaan hakee joku yritys lähialueiden kauppoihin Myyjiä/kassahenkilöitä niin pistin sinne hakemusta menemään ja samalla tässä kyselen ja katselen muualtakin hommia. Nyt on silti hyvä aika ottaa hetki rennosti ennenkun aloitan pakertaan töiden parissa. Koulu, työharjoittelu, muutto ym. on henkisesti ollu mulle niin raskasta kun kaikki tapahtui samaan aikaan, että nyt mä otan hetken aikaa itselleni ja pojalleni.

Mutta uskoisin, että kyllä tämä tästä pikku hiljaa. Kesä on tulossa ja toivottavasti kaikkea kivaa on luvassa. Olis kiva käydä sukulaisten luona reissussa ja viettää enemmän aikaa niidenkin luona. Harvoin kun niitäkin tulee nähtyä kun ei nyt viimesen 9kk:n aikana hirveesti oo ehtiny reissata koulun ja töiden takia.

Eli kaikinpuolin mentiin reippaasti katon kautta ympäri, mutta suomalaisella sisulla ja ennenkaikkea tahdonvoimalla herätään joka päivä uuteen aamuun. :)

Tällaista tältä osin. Ehkäpä mulla olis nyt jopa aikaa paneutua tähän blogiinkin paremmin. Sattuneista syistä ei ole mieleenkiintoa ollut ajatellakkaan kirjoittamista. Mutta nyt kun tämänkin asian olen ylös kirjoittanut, niin huomaan että jollain tavalla tämä helpottaa. Terapeuttista peräti. Vaikka ainahan se on tietysti mukavempi kun on joku ihminen jolle kertoa asioistaan, mutta minä pidän tästä että voin vuodattaa ajatuksiani paperille. Minulla ei ole mitään hävettävää, eikä salattavaa. En siis koe vääräksi tätä tapaa purkaa omaa ajatusmaailmaa. :)

Ens kertaan toverit! :)


- Milla-

Vapaapäivä

Hellurei ja hellät tunteet näin harmaana ja tuulisena keskiviikkopäivänä. Mullapa on vapaapäivä ja oisin saanu nukkua pitkään, mutta arvatkaa nukuttiko ku joku herätteli pariinki otteeseen kun eka ei lähteny auto pihasta ku oli liukasta ja sitten kun se lähti pihasta niin piti siitäkin ilmottaa. :D No eniveis!

Hupsista rallaa, että on taas vierähtänyt tovi edellisestä postauksesta. No tässä sitä tulee taas, oikein tuutin täydeltä! :)

Kaikkihan varmasti haluaa tietää, että mitä mulle kuuluu, mitä mää oon tehny jne jne. Lyhykäisyydessään ja kaikessa yksinkertaisuudessaan voisin sanoa, että olen opiskellut ja ollut töissä.

Mulle kuuluu todella hyvää, vaikka tiukka tahti on kouluhommien kans ollukkin ja työpäivät on toisinaan uuvuttavia ja vie mehut ihan kokonaan, puhumattakaan noista vaadituista tehtävistä tutkinnon suoritusta varten. Huh!
Oon nyt tosiaan viimeistä harjoittelua tekemässä tuolla K-supermarketissa ja toukokuussa sitten valmistun. Eli aika lähellä ollaan jo tutkintotodistusta!! Jee! ^^

Mietin tässä juuri että edellisen postauksen väliin on kyllä kuiteski kerenny tapahtua vaikka mitä. Joulukin oli ja meni. Siitäkin mun piti kirjottaa blogipostaus, mutta jäipä tekemättä kun laiskuus tuli ja en jostain syystä viitsinyt millään tuhlata joulun aikaani tietokoneella istumiseen ja kirjoittamiseen. Olin kuitenkin saanut näpytellä näitä koulujuttuja ihan riittämiin.

No, mutta voidaanhan me kuitenkin palata hieman taaksepäin sinne Joulun aikaan. Nimittäin meillä kävi Pukki! Ja Pukki toi mulle kauan himoitsevani Polar Loop- aktiivisuusrannekkeen!! Se oli mun ainoa kunnollinen toive ja mä sain sen! <3 Okei okei, otetaan nyt ne laput silmiltä ja ollaan rehellisiä. Jonnen sen mulle osti! :D Mutta enivei!! Se toivomus oli juurikin siksi, koska päätin että jos mä sen rannekkeen saan niin mä alotan heti vuoden vaihtumisen jälkeen kuntokuurin. Teen kunnon elämäntaparemontin (tupakkia en silti heittäny pois) ja päätin pistää oman syömiseni ym kuntoon. Taas vaihteeksi! :D

Ja joo jooo, mä tiedän että tää on varmaaan 12467249 kerta kun kerron aloittavani jonkun kuntokuurin ja elämäntaparemontin, MUTTA kauanko ne kesti? Ei kauan. Tää minkä mä nyt lupauduin suorittamaan, on kestäny tammikuun ekasta päivästä alkaen ja kestää edelleen. -5,6kg on tähän mennessä lähtenyt joten olkaamme ylpeitä! :D Niin ja tavoitehan mulla oli tiputtaa -13kg viimeistään elokuuhun mennessä. Hyvä tatsi päällä, joten miksi tässä nyt luovuttaa. Niin ja oon todellakin kiitollinen Pukille... eikun siis Jonnelle että se mulle tämän rannekkeen osti. Tässsä on motivoiva kapistus, jota voisin suositella kaikille joilla on menossa 15343563 elämäntaparemontti, mutta aina se vain jää kun ei oo motivaatiota ja laiskuus iskee jne. Tämän rannekkeen avulla pystyy seuraamaan koneelta omia tuloksia, mm yöunien pituuden, askelten määrän jopa kilometreinä, paljonko on istunut päivän aikana jnejne.. Siis ihan huikee laite! :)

Ja ettei kellekkään jää epäselväksi niin päätin kokeilla uudestaan sitä Jutta Gustafsbergin Go-fat-go dieettiä. Ja se todellakin toimii. :)

Ja se mitä Joulusta voisin vielä sanoa, niin se että sain viettää ne elämäni miehien kanssa. Jonnen ja Jessen <3

Mutta ei nyt enempää Joulusta, eikä noista pupun ruuista. Olihan mulla tosiaan synttäritki 31.12 ja 23 vuotta tuli mittariin. Tällä kertaa juhlittiinki niitä hippasen lepposammissa tunnelmissa verraten edellisiin synttäreihin. :D Meillä oli kuulkaas oikein perinteiset kotibileet ja muutama kaveri täällä näin ja olihan meillä hauskaa. Mokomat houkuttelivat kapakkaanki. Rahat meni, muisti jäi! :D

Sellasta tänne. :)

Jonnellakin ois ens kuussa synttärit ja pitäis sille varmaan jotakin lahjusta kehittää. Niistä suunnitelmista jätänkin mainitsematta täällä, koska mä tiedän että SÄ luet tätä! :D

Ainiin!! Sehän on kohta kuulkaas ystävänpäiväkin. Eikä mulla oo yhtään mitään yhtään kellekkään. Pitäsköhän mun vaan leipasta joku kakku ja kutsua kavereita käymään kahvella ja kakulla. Se vois kuulostaa jopa ihan suunnitelmalta. :)

Mullahan tosiaan on nyt vapaapäivä töistä niin kerkiää sumplia vaikka ja mitä tässä vielä. Kunhan se murmeliini tulee koulusta niin mää lähen pienemmän murun kans tuuskaamaan. <3

Ois kyllä vähän sellanen leipomisfiilis. Siitä saamme syyttää noita kaiken maailman määstertseffejä sun muita ohjelmia joita pittää aina vahata kieli vyön alla. Tulee himo tehä itekki kaikkea hyvää :D

No, jätämpäs tämän postauksen näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Uudet kujeet taas ens kerralla! Millon se sitten lie onkaan. :D

Elossa ollaan, joten sehän on pääasia! :) CIAO!


-Milla-